Ninniliina’s Blog

Mietin tässä, että miten opiskelija/äiti on sairaslomalla? Voinko nyt käskeä lapsia olemaan olematta kun pitää lepäillä? Tai unohtaa nämä blogit sun muut, ettei tule lisää supistuksia? No joo, mutta siis oikeasti ajatus siitä, että määrätään sairaslomalle, ilman että se oikeastaan mihinkään vaikuttaa, on vähän hassu:)

Minen siis tiä mitä te ootte koulussa tehneet, mutta itse kirjoitin puhtaaksi kotona toisen Fiskarsin yrityksen markkinointistrategian. Ihan hyvä, ettei alettu sitä yrittämään isolla porukalla – kymmenen ranskalaisen viivan muuntaminen tekstiksi ei ole ihan yksinkertaista. Tai sitten minä olen hidas ja mietin liikaa epäolennaisuuksia.

Itse asiassa suurin ongelma tuossa kirjoitushommassa oli se, että oli kauhean vaikea päättää, missä muodossa tekstiä pitäisi kirjoittaa. Mikä on oikea tapa esittää kehitysehdotuksia? Konditionaalikieli tuntuu jotenkin kauhean laimealta: “voisi tehdä sitä ja tätä ja kannattaisi blaa blaa”. Voisi jos huvittaisi ja jaksaisi, ehkä, jos kenties…. Käskymuotoon kirjoittaminen alkoi tuntua taas aikamoiselta päsmäröinniltä.  Passiivipaiseista on varoiteltu jo ammoisista lukioajoista lähtien, joten ei sekään tuntunut hyvältä ratkaisulta.  Ja kun yritin personoida tekstiä ilmaisemalla, että kyseessä on meidän mielipiteemme, niin alkoi tuntua ihan hirveältä asian puolustelemiselta ja selittelyltä. Kun ei tunne asiakastaan, ei oikein osaa arvioida, missä määrin pitäisi asioita perustella: mitkä ovat itsestään selvyyksiä ja mitä täytyy perustella juurta jaksaen? Mistäpä löytyisi se kultainen keskitie tähän….?

Varmaan oikea vastaus löytyy vasta kokemuksen kautta. Jotenkin vaan tuntuu siltä, että kun yrittäjä vaatii ja toivoo ammattimaista jälkeä, niin itse on jo valmiiksi joutunut puolustusasemiin tässä asiassa ja siksi täytyy koko ajan selitellä ja puolustella omia mielipiteitään. Saapa nähdä. Loppujen lopuksi olin kyllä suht tyytyväinen tulokseen. Harmitti vaan se, etten tiennyt oikein mitään siitä minkälaista pr-työtä ja esim. messuesittelyjä yrittäjä mahdollisesti on tehnyt. Välillä tuli olo, että palautteena tulee: “näinhän on tehty jo”. Ehkäpä pitäisi nähdäkin asia sitten niin, että jos kehitysehdotukset ovat sellaisia, jotka on jo otettu käyttöön aiemmin, niin olemme ainakin oikeilla jäljillä sen suhteen miten yrityksen markkinointia tulisi hoitaa. Odotan mielenkiinnolla palautetta.

Oli oikein mukava yllätys päästä näin kauniina aurinkoisena päivänä koulusta jo puoliltapäivin:) Mitähän kaikkea sitä voisikaan tehdä… no jäädä kouluun kirjoittamaan koulutehtäviä – tietysti. Onneksi ATK-luokan ikkuinoiden edessä on kaihtimet niin ei ulkona paistava aurinkokaan pääse häiritsemään vaan voi täysin siemauksin nauttia tietokonenäytön himmeästä hohteesta. Mutta itse asiassa ihan oikeasti on aika ruhtinaallista, että voi ryhtyä tekemään koulujuttuja tähän aikaan päivästä, eikä illalla kun lapset ovat menneet nukkumaan.

Niin siitä viestinnästä… Päällimmäinen ajatus tämän päivän tunneilla oli se, että hitto kun meni sairastaessa tuo kurssin alkupuoli. Olisin nimenomaan kaivannut sitä markkinointitietoutta – viestintäjutut sen sijaan ovat todella tuttuja. Edelliseen tekstiin kirjoitin, että hyvä viestintä palvelee mielestäni markkinointia ja voidaan jopa sanoa sen olevan tietyssä mielessä yksi markkinoinnin väylä. En tarkoita kuitenkaan sitä, että ne olisivat yksi ja sama asia. Tiedote ei missään nimessä ole mainos, vaikka hyvällä tiedotteellaa mainosarvoa saavutetaankin. Liikaa mainokselta vaikuttava tiedote ei kiinnosta mediaa. Tiedottajan täytyykin miettiä tarkkaan millaiseen asuun  viestinsä pukee, jotta pystyy osoittamaan, että asialla on yleistäkin uutisarvoa pelkän mainosarvon sijaan.

Miten tiedotteesta sitten saa kiinostavan? Siitä, pitäisikö tiedotteen olla julkaisukelpoinen sellaisenaan, on viestinnän ammattilaisten joukossa varmaan yhtä monta erilaista mielipidettä kuin on ammattilaisia. Joidenkin mielestä tiedottajan ei kuulu hoitaa journalistin töitä, toiset taas puolustavat valmiiksi uutistekstiksi kirjoitettua tiedotetta, kolmamsien mukaan tämä riiippuu tiedotteen vastaanottajasta ja neljänsien…. no ymmärsitte varmaan. Yksi keino tehdä tiedotteesta juttumaisempi, on haastatella jotain henkilöä sitä varten, jolloin asiaa koskevat kommentit voi sovittaa jonkun suuhun ja kirjoittaa paperille suorina lainauksina. Olen itse kirjoittanut seminaaritiedotteen, joka lähetettiin medialle muutamaa päivää ennen seminaaria, mutta se oli julkaisuvapaa vasta seminaarin jälkeen. Tiedote kirjoitettiin muotoon: “seminaarissa X keskusteltiin siitä ja siitä ja tämä ja tuo henkilö sanoivat, että…“. Kirjoitin siis etukäteen tiivistelmän siitä, mitä puheenvuorot käsittelivät ja sijoitin sanoja puhujien suuhun. Tässä tapauksessa tiedote toimi halutulla tavalla ja asia herätti kiinnostusta median edustajissa. Varmasti joku viestintää työkseen opettava tyrmäisi nämä edellä mainitsemani keinot täysin. Kauhean halukas en itse kyllä ole niiden käyttämisestä luopumaan, koska olen huomannut, että ne toimivat, joskaan eivät tietenkään kaikissa tilanteissa ole käyttökelpoisia. Tyyli on harkittava tiedotettavan asian, kohderyhmän ja tiedottavan tahon mukaisesti.

Viestinnän pitäisi noudattaa tiedottajan edustaman tahon yleistä profiilia. Kuitenkin tiedottajan pitäisi aina olla sen verran hereillä, että tietää mistä asioista puhutaan: mikä on se mikä kiinnostaa ja mitä on tapetilla? Asioiden uutisarvo kumuloituu kun niistä puhutaan paljon. Näinhän ne poliitikotkin tuppaavat tekemään: osoittavat olevansa ajan hermoilla esittäessään (muka)henkilökohtaisia mielipiteitä pinnalla olevista asioista. (kas kummaa: viimeistään vaalien jälkeen puheet voidaan unohtaa…) Mutta miksei tiedottajakin voisi käyttää tätä asioiden hetkellistä media-arvon nousua aivan yhtälailla hyväkseen? Väkisin ei tietenkään voi yhdistää kahta toisiinsa liittymätöntä asiaa yhteen, mutta kannattaa kuitenkin olla hereillä ja seurata keskustelua. 

Suurin osa ihmisistä saa nykyään sähköpostia varmaan enemmän kuin tarpeeksi. Ei siis ole ihme, että tärkeät asiat joskus häviävät viestitulvaan. Sisäisessä viestinnässä on nykyään yhä enenevässä määrin siirrytty käyttämään (intra)nettiä, sähköpostilistoja sekä sähköisesti toimitettavia henkilöstötiedotteita. Onkohan koskaan tutkittu, kuinka moni oikeasti lukee näitä ja miten luvut korreloisivat sen kanssa jos tiedotteet jaettaisiin esim. paperisina kuukausitiedotteina? Vastustan kyllä itsekin turhaa paperin haaskausta, mutta myönnän tänäänkin deletoineeni sähköpostistani pari viikkotiedotetta niihin sen kummemmin tutustumatta. Ehkäpä olisi syytä miettiä, miksi roikun noilla postituslistoilla, jos en kerran edes lue sieltä tulevaa postia… hmmm?

Toimiva sisäinen viestintä on tärkeä edellytys toimivalle ukoiselle viestinnälle. On erittäin ikävää, jos tieto asioista saapuu asiaan liittyville henkilöille toisen käden – esim. median – kautta. Yhtä harmillista on, jos media haluaa lisätietoja jostain tiedotetusta asiasta ja  henkilöstö ei tiedäkään siitä mitään, vaikka pitäisi. Hyvään sisäiseen tiedottamiseen liittyy säännöstö siitä, kenelle tiedotuksen hoitaminen kuuluu. Itse olen esimerkiksi työskennellyt isossa yrityksessä, jossa hätätilanteiden varalle laadittuihin toimintaohjeisiin oli lisätty kohta ” muista: asiasta tiedottaminen ei kuulu sinulle!”. Näin minimoidaan työnantajan puolelta virheellisen ja väärän tiedon leviäminen.

Tämän päivän otsikkoon sisältyy seminaaripäivän tärkein viesti. Seminaaripuhujien puheenvuorot olivat melko samansisältöisiä, mitä tuottajan toimenkuvan ja ominaisuuksien kuvailemiseen tulee. Mutta: täytyy nyt heti kärkeen sanoa, että vaikka edellämainitusta voisikin saada toisen käsityksen, puhujat olivat hyviä ja puheenvuorot mielenkiintoisia. Tunnustettakoon, että Sigyn-salin liian laihan kahvin aiheuttaman päänsäryn kannustamana, poistuin seminaarista ennen viimeisiä puheenvuoroja. Siihen asti päivän anti oli varsin mielenkiintoinen.

Kun taloudellinen tilanne on mitä on, innovatiivisuutta vaaditaan varmasti kaikkialla kulttuurin kentällä riippumatta siitä, onko työnimikkeenä tuottaja vai jotain aivan muuta. Vanhoja kulttuurialan organisaatioita Yleisradiosta lähtien, on uudistettu rankalla kädellä viimeisten kymmenen vuoden aikana. Talousnäkymien huonontuminen innostaa tietysti yhä rakempaan organisaatioiden tuulettamiseen ja silloin ne, joilta innovaatiokykyä löytyy, ovat työmarkkinoilla voittajia. Vielä rankemman tämän totuuden joutuvat kohtaamaan tietysti yksityisyrittäjät ja muut itsenäisesti työskentelevät.

Tuomo Tirkkonen totesi seminaaripuheenvuorossaan, että “kulttuuripalveluita on verrattain halpa pitää yllä, mutta niistä on myös helpoin säästää“. Näinhän se on. Tulosorientoituneessa yhteiskunnassa immateriaalisten kulttuurituotteiden arvo on helppo kyseenalaistaa. Eihän ihminen tarvitse kulttuuria elääkseen, vai tarvitseeko? Mitä siitä, että useissa tutkimuksissa on osoitettu kulttuuripalveluiden parantavan ihmisten elämänlaatua, eiväthän ne kuitenkaan ole elintärkeitä. Surullista on, että kouluissa ja varhaiskavastuksessa säästötoimenpiteet suunnataan usein juurikin kulttuuriin. Taitoaineista ja ylimääräisistä kulttuurielämyksistä tingitään. Ei ihme, etteivät nämä lapset osaa vanhempinakaan kaivata kulttuuripalveluita ja näe niiden tarpeellisuutta. Kulttuurikuluttaminen täytyy omaksua siinä missä muutkin elämän taidot. Vuoden 2011 kulttuuripääkaupunki näyttää tässä hyvää esimerkkiä mm. sulkemalla kulttuurikeskuksen. Tai, eihän sitä suljettu, vaan nimi lakkasi olemasta ja työntekijätkin ovat siirtyneet kuka minnekin. Mihin sitä muka tarvittaisiin kun ei mitään toimintaakaan enää ole? (Mutta hei: vitsi kun on hienosti toteutettu graafinen ulkoasua tuolla 20111 vuodella ja lippua ja lappua vaikka muille jakaa…)

Seminaarissa alkoi taas mietityttää, että mikä ihme siinä oikein on, että kulttuurialalla vierastetaan talouskysymyksiä? Totuus nyt kuitenkin on se, että vaikka kuinka olisi suuri palo ja halu tehdä kulttuurityötä niin, ei siitä pelkästä hengenravinnostakaan elä, eikä esiintymiskokemuksella makseta asuntolainaa. Jokainen kulttuurialan ihminen joutuu taatusti tekemään aluksi ilmaisia projekteja tai jopa projekteja, joihin joutuu taloudellisesti satsaamaan enemmän kuin niistä saa kotiinpäin. Jossain vaiheessa käyrän pitäisi kuitenkin muuttaa suuntaa tai muuten on ehkä syytä harkita alan vaihtoa. Kulttuuriyhteistyö taiteen tekijöiden ja yritysten välillä on Suomessa melko nuorta. Meiltä ei löydy rahakkaita mesenaattisukuja, jotka rahoittaisivat taiteen tekemistä. Veropolitiikka ei myöskään tunne verohelpotuksia yritysten sponsorointi menojen suhteen kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa. (Onneksi muuten seminaaripuhujat olivat sen verran fiksuja ja asiansa tuntevia, ettei kukaan nostanut näitä epäolennaisia ulkomaan esimerkkejä puheessaan esiin.) Suomalainen kulttuuriala on perinteisesti nojannut erilaisiin tukijärjestelmiin. Jos yksityistä rahaaa kentällä liikkuu, niin sekin on lähes aina jonkun säätiön hallinnoimaa ja jaetaan “virallisia” reittejä pitkin. En usko, että kulttuuri voisi toimia täysin omarahotteisesti, vaan tukijärjestelmät ovat edelleen hyvin tärkeitä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kulttuurialan pitäisi etsiä uusia rahoitusmahdollisuuksia.

Seminaaripuheenvuorojen miettiminen johti tietysti lopulta itsetutkiskeluun ja siihen olennaiseen kysymykseen: onko minusta kulttuurituottajaksi? Meidän perheessä on vielä niinkin katastrofaalinen tilanne, ettei kumpikaan tee “oikeaa työtä” vaan kummatkin yrittävät työllistyä tälle epävarmalle kulttuurin kentälle. Oma tieni tähän koulutukseen ja alalle on sen verran pitkä kuitenkin, että uskon olevani oikeassa paikassa. Stressimittari näyttää välillä hälyttävästi punaista, mutta toistaiseksi se ei ole vielä pystynyt murentamaan itseluottamusta;)

Päivän 10 pisteen kysymys: luettele viisi viimeistä kulttuuripääkaupunkina toiminutta kaupunkia? Saat pisteet myös, jos osaat mainita kaksi….

Livistin keskiviikkona koulusta kesken koulupäivän toteuttaakseni käytännössä markkinointikurssin oppeja. Osallistuin Kulttuuriyrittäjyyskeskuksen järjestämään Kaarina-Piikkiön seudun tulevaisuutyöpajaan, johon oli kutsuttu mukaan kulttuurikentän toimijoita eri aloilta sekä myös matkailualan ihmisiä. Yhdeksi keskeisistä kysymyksistä keskustelussa nousi, “mistä löytää tietoa?”. Eli jos haluan järjestää tapahtuman, mistä löydän sinne esiintyjiä tai sellaisen ihmisen, joka suunnittelee ohjelman? Tai jos minulla on hieno idea kulttuuritapahtumasta, mistä löydän sopivan tilan?

TeatteriTaikaSirkuksen osalta tavoitteet tuohon työpajaan osallistumiselle täyttyivät enemmän kuin hyvin: sain kerrottua usealle paikalliselle taholle keitä me olemme ja mitä teemme. “Mutta mistä teidät sitten löytää ja mistä teistä saa tietoa?”, kysyi useampikin paikalla olija. Niinpä niin… Osuuskuntamme syntyi pari vuotta sitten sen takia, että joukko ihmisiä tarvitsi väylän, jota kautta pystyy tekemään omia tuotantoja sekä tilattuja keikkoja ja hoitamaan niihin liittyvää rahaliikennettä ynnä muita maallisempia asioita. Itse en esiinny, vaan hoidan jonkinlaisella tuottajan nimikkeellä yhteydenpitoa asiakkaisiin ja osallistun sisällön tuotantoon suunnittelemalla ohjelmaa tilaajille. Palkatta, tottakai. Olen tällä hetkellä ensisijaisesti kahden, kohta kolmen pienen lapsen äiti, toissijaisesti täyspäiväinen opiskelija ja kaikki muu tulee vasta kolmannella sijalla sen jälkeen. Ei siis ole mikään ihme, että markkinointiin ja tiedottamiseen ei liiemmin ole osuuskunnan puitteissa panostettu – ne alat kun kuuluvat myöskin allekirjoittaneen toimenkuvaan.

Onko tuottaja hyvä markkinoija ja tiedottaja? Voiko sama henkilö hoitaa näitä kaikkia pestejä? Niin tai näin, käytännössä ainakin alussa kulttuurialan yritys- tai yhdistystoimintaa käynnistettäessä, nämä tehtävät usein ovat saman henkilön harteilla. Kultturialan organisaatiot ovat Suomessa suurimmaksi osaksi sen verran pieniä, että toiminnan vakiinnuttuakin tehtävät ovat usein saman henkilön vastuulla.

Mielestäni tiedottajan työ ei ole yhtään sen luovempaa kuin markkinointipäällikönkään työ. Enkä sinänsä nää mitään ristiriitaa siinä, että sama henkilö hoitaa molempia pestejä – ellei sitten työtä (ja rahaa) ole niin paljon, että tehtäviin voidaan palkata eri henkilöt. Itse asiassa voisi sanoa, että tiedottaminen on yksi markkinoinnin väylä. Tottakai tiedottamiseen liittyy muitakin puolia kuin tuotteen myyminen (sisäinen tiedottaminen mm.), mutta hyvä tiedottaminen palvelee markkinointia. Ja vaikka markkinointi ja tiedottaminen eivät olisikaan tuottajan vastuulla, on niiden suunnittelu otettava huomioon tuotantoprosessia hahmoteltaessa, jotta kaikki osa-alueet tukisivat toisiaan. Ja mitä siihen työn luovuuteen tulee, innovaatiokykyä ja luovuutta pitäisi löytyä niin tuottajalta, tiedottajalta kuin markkinointivastaavaltakin.

Kaikki kunnia koulun opeille, mutta keskiviikko iltapäivän vietto tulevaisuustyöpajassa oli niin tieto- ja ideointitasolla kuin ihan konkreettisestikin oikein hyödyllinen ratkaisu. Ensimmäisestä sieltä poikineesta keikasta neuvotellaan:)

Perjantai oli kyllä oikein malliesimerkki huonosta ryhmätyöskentelystä. Porukka oli varmaan sen verran viikonlopputunnelmissa jo ja takana oleva viikko painoi niskassa, ettei siitä kyllä tullut oikein yhtään mitään. Itse heräsin aamulla totaalisen kiukkuisena - ilman mitään sen suurempaa syytä – ja se ei omaa motivaatiota ainakaan parantanut.

Suurimmat opinnolliset oivallukset tämän päivän osalta koskivat lähinnä omia opiskelutottumuksia ja työtapoja. Tai no: ei niitä nyt voi edes sanoa oivalluksiksi, kunhan vaan sain vahvistusta sille, millaset työtavat itselleni parhaiten sopivat. Totesin jälleen, että olen parempi tuottamaan tekstiä yksikseni kuin ryhmässä. Viiden hengen porukka on sitä paitsi aivan liian suuri siinä vaiheessa kun pitäisi  muokata tekstiä lopulliseen muotoon. Lopulta jaoimmekin tehtävät kun ei siitä oikeen muuten mitään tullut. En myöskään pysty – ainakaan väsyneenä ja kiukkuisena – ajattelemaan tai tuottamaan mitään järkevää painokelpoista materiaalia hälyisessä ympäristössä. Työrauha kunniaan siis! Korvatulpat ovat ystäväni;) 

Totta on, että kyllähän ryhmän kuin ryhmän saisi toimimaan, jos ottaisi roolikseen johtaa sitä luomalla jotain järjestystä työskentelyyn. Ja motivaatiotakin yleensä löytyy kun vaan pääsee työntekoon kiinni. Perjantai nyt sattui vaan olemaan “ei jaksa” -päivä. Ei siitä sen enempää.

Mutta jotta kaikkki ei olisi näin negatiivissävytteistä niin sanottakoon kuitenkin se, että markkinointistrategioiden ideointi sujui hyvin ja saimme ideat paperille. “Brainstorming”  on oikein kannatettavaa isollakin porukalla. Nyt sitten vaan työstämään ideoita tekstiksi…

Paluumuutto kouluun useamman viikon poissaolon jälkeen oli himpun verran hämmentävä kokemus. “Mäentiämistäämitään, mäoonihanpihalla…!” No, josko se tästä, lapset ei enää sairastuis tänä keväänä (joo, heh heh ja lehmät oppis lentämään)

Mutta siis markkinointisuunnitelma? Etukäteen tuntui kiinnostavalta alkaa tehdä markkinointisuunnitelmaa oikealle yritykselle, eikä vaan leikkiä tekevänsä sitä. Nyt kun en ollut Fiskarsin reissulla mukana yrityksiin tutustumassa, tuntuu aloittaminen aika tönköltä. Jouduin vielä lähtemään tuotantopalaveriin kesken päivän, niin jäi ensimmäinen ryhmätyösessiokin väliin. Toivottavasti joku porukka vielä suostuu adoptoimaan minut joukkoihinsa…

Ps. lepakkotuoli on ehkä maailman epäergonomisin tietokonetuoli

Siis mitä ihmeen tekemistä markkinoinnilla on kulttuurin kanssa? Voiko kultturia ja taidetta markkinoida?

 Taidetta on hyvin voimakkaasti aina 1800-luvun lopulta lähes 1900-luvun lopulle määrittänyt autonomiaesteettinen ajattelu. Mikä tarkoittaa siis sitä, että taide ja taideteos ovat itsenäisiä objekteja, joiden merkitykset syntyvät sisältäpäin. Taide ei siis – kärjistetyn määritelmän mukaan – kuvaile mitään, tai sitä ei tarvitse selittää: se on arvokasta sinänsä. Voimakkaimmin tämä on näkynyt sävel- ja kuvataiteessa, mutta myös muut taiteen alat ovat saaneet siitä osansa. Taide ja markkinointi -sanojen yhdistäminen samaan lauseeseen on joillekin yhä edelleen  pyhäinhäväistystä. Eihän taitelija, nyt herran jestas ole mikään tehdastyöläinen, jonka tuotteiden arvo on laskettavissa markkinahintojen mukaan. Taiteilija on luova nero, jonka ilmaisuvoima kumpuaa sisältäpäin.  Tämän taiteen tekemistä määrittävän romanttisen ajatuksen valossa, taiteilijan työn hinnoittelu tai sen alistaminen markkinointikoneistolle tuntuvat todella vierailta. Kun romanttiseen taitelijakäsitykseen yhdistää autonomiaesteettisen taidekäsityksen tuntuu ettei markkinoinnilla ja taiteella ole mitään yhteistä.

Valitettavasti kuitenkaan kukaan ei elä pelkästä taiteen tekemisen hurmostilasta. Työtä se lopulta on siinä missä muukin työ. Harmittavan usein taidekeskusteluja yhä nykyäänkin kuorrutetaan autonomiaestetiikan ja romanttisen taidekäsityksen maustamalla höpinällä, jolloin on vaikea tarttua mihinkään konkreettiseen. Nämä kaksi ajatusta nousevat esiin äänekkäinä myös silloin kun keskustellaan kulttuurin rahoituspolitiikasta. Niillä on helppo puolustaa kulttuurin tuottamattomuutta ja tarvetta ulkopuoliseen rahoitukseen. Ja kulttuurin tekijät häpeävät silmät päästään kun heidän rahoitustarvettaan puolustetaan näihin argumentteihin vedoten…

Taide- ja kulttuurialan koulutuksessa on vähitellen parin viimeisen vuosikymmenen aikana herätty siihen, että taideopiskelijoiden opintoihin täytyy sisällytää muutakin kuin “taiteen tekemisen harjoittelua” ja itse taidetta koskevia tai sivuavia oppiaineita. On huomattu, ettei taidetyöläinen pärjää työkentällä pelkällä taiteen teolla, vaan työllistyminen vaatii mm. markkinointitaitoja. Alkuhuumassa opintosuunnitelmia muokattiin ehkä vähän turhankin rankalla kädellä sisältämään kaikkea mahdollista kun taiteilijoista haluttiin tehdä nykyajan kulttuurikentällä pärjääviä moniosaajia. Opisekelijat tietysti nousivat takajaloilleen, eikä ihme: kyllä sitä taiteen tekemistäkin ihan oikeasti täytyy voida ja saada harjoitella. Nyt tuntuu, että asiassa on otettu hiukan takapakkia ja todettu, että kaikkien ei ehkä tarvitse osata kaikkea. Yhteistyö eri toimijoiden välillä on itse asiassa oikein hyvä ja suositeltava juttu. Tadaa: kulttuurituottajan paikka on lunastettu!

Joka tapauksessa kulttuurimarkkinointi on erilaista kuin muu markkinointi. Kulttuurituote on harvoin sellainen konkreettinen objetki, jolle voisi määrittää hinnan mitattavissa olevien suureiden kautta.  Kulttuurielämys on (yleensä) ainutkertainen eivätkä tuotteet ole koskaan täysin samanlaisia. Toisaalta taidetta on nykyään melko mahdoton tehdä täysin taidelähtöisestä näkökulmasta käsin, niin että tekijä voi jättää huomioimatta yleisön tarpeet ja odotukset. Toki joku harrastelija voi maalata omia sielunmaisemiaan, mutta apurahoja ei sillä kyllä saa. Kokeellisillakin projekteilla täytyy olla jokin yleisemin hyväksyttävä tai laajempi tavoite, jonka kautta kultuurituote koetaan rahoittamisen arvoiseksi niin yleisön kuin apurahan jakajien parissa.

Markkinointi syntyi nykyisessä merkityksessään teollistumisen myötä. Siinä missä alussa markkinointi oli varsin tuotantosuuntautunutta on siitä nyttemmin tullut asiakaslähtöistä. Aluksi luotettiin siihen, että ihmiset haluavat tukea teollistumisprosessia ja panostettiin massatuotantoon. Varallisuuden lisääntyminen kuitenkin aiheutti sen, että ihmiset halusivat yksilöllisempiä tuotteita. Teknologian kehittymisen myötä teollisuus kykeni tuottamaan erikoistuotteita. Tuotesuuntainen ajattelu tosin johtaa siihen, että tuotteista tulee monimutkaisempia, varustelultaan parempia ja lopulta ne usein sisältävät ominaisuuksia, joita kukaan ei halua. Tuotteet ovat kalliita ja asiakas joutuu maksamaan ominaisuuksista, joita ei tarvits eikä halua. Ei tämäkään ajattelu ihan historiaa ole: jotenkin tämä mielestäni kuvaa melko osuvasti kännyköiden kehittelyä, valmistamista ja markkinointia viimeisten kymmenen vuoden ajalta. Myyntisuuntautunut ajattelu syntyi 1900-luvun alussa ylijäämätuotannon sivutuotteena. Eikä sekään ole mihinkään kadonnut: pölynimurikauppiaat kiertävät edelleen myymässä kalliita ihmeominaisuuksia sisältäviä imureitaan ja Tv-shop elää ja voi hyvin. Tällaisen myyntisuuhtautuneen markkinoinnin seurausta on varmaan se, että markkinointi käsitetään usein samana asiana kuin myyminen. Ja myymiseen liittyvät kieltäset mielikuvat liitetään sitä kautta markkinointiin. Kysyntäsuuntaisen ja asiakaslähtöisen ajattelun erona on se, että siinä missä kysyntään panostava markkinointi pyrkii täyttämään asiakkaiden tarpeet, asiakaslähtöisessä panostetaan enemmän yksilöllisyyteen sekä pysyviin asiakassuhteisiin.

Kulttuurin tekeminen ja sen markkinointi on nykyään erittäin asiakaslähtöistä. Toki voidaan tehdä kulttuurituote ja etsiä sille yleisö,  mutta jollain lailla senkin myynnissä on perusteltava, miksi asiakkaat tarvitsevat sitä. Ja perustelut nousevat asiakkaiden oletetuista tarpeista käsin. Asiakaslähtöinen markkinointi edellyttää asiakkaisiin sitoutumista. Käytännössä tämä tarkoittaa jonkinlaisia linjauksia tuotannossa, joihin asiakkaat voivat luottaa. Samalla se kuitenkin edellyttää aktiivisuutta haistella uusia trendejä ja pysyä mukana muuttuvassa maailmassa – vain näin voidaan varmistaa sekä asikkaiden pysyvyys että uusien asiakkaiden löytyminen. Tai: varmistaa ja varmistaa – sinänsä hölmöä sanoa näin, sillä oletuksiinhan nuo kaikki perustuvat, vaikka tukena olisi kuinka hyvä perustelut. Vain harvoista kulttuurituotteista tulee niin vahvoja brändejä, että tekijät olettavat kulttuurinkuluttajien joka tapauksessa ottavan tuotten vastaan. Luultavasti vain joku Pavarotti tai vastaava taiteilija olisi voinut pitää konsertin kuin konsertin niin, että se olisi joka tapauksessa ollut loppuun myyty. Suomessa samaan pystyy ehkä Jari Sillanpää tai Karita Mattila.

Jos ajattelen omaa työtäni kulttuurikentällä sirkusesitysten tuottajana, on työmme ja siihen liittyvä markkinointi ennen kaikkea asiakaslähtöistä. Meiltä pyydetään esitystä johonkin tiettyyn tilaisuuteen ja sitten tarjoamme sinne jotain. Omia produktioita osuuskunta on toteuttanut tähän mennessä vasta yhden. Ja sekin on toteutettu niin, että sitä voidaan markkinoida niille tahoille, jotka muutenkin meiltä keikkoja tilaavat. Tähän mennessä emme ole kyllä kovin paljon markkinointityötä tehneet, mikä johtuu ihan pelkästään ajan puutteesta. Jonkinlaista alustavaa työtä keskustelujen ja ajatustyön tasolla kyllä on tehty paljonkin: pohdintoja siitä kenelle ja miten ja mitä kannattaisi markkinoida. Aika tarkkaan olemme pohtineet myös omaa paikkaamme kentällä kilpailijoihin nähden ja sitä, missä asioissa kannattaa yrittää kilpailla ja missä taas on hedelmällisempää tehdä yhteistyöä. Eli fokusointia, segmentointia ja asemointia on pohdittu niin että kaikki tekijät ovat kyllä varmaan yhtä mieltä tästä kirjoittamattomasta markkinointisuunnitelmasta. Itse olen tässä alkanut miettiä, että olisi varmaan ihan hedelmällistä laittaa se ihan paperille ja käydä käytännön hommiin. 

(Todellisuudessa, olin kyllä tämän päivän jossain tajunnan rajamailla, syvällä sängyn pohjalla influenssaa potien ja kirjoitan siis tätä nyt reilu puolitoista kuukautta tuon päivän jälkeen. Harmittaa! Tämä kun olisi ollut yksi sellainen kurssiosio, jonka kahta ensimmäistä viikkoa en missään tapauksessa olisi halunnut olla poissa. Mutta näin se elämä menee ja siksi on syytä laittaa tämä marina sulkujen sisään. Ehkäpä munsta kuitenkin vielä voi tulla kulttuurituottaja.)