Aamulla ajellessani kouluun, kuulin radiosta, että Michael Jackson on ilmoittanut julkaisevansa kappaleita postuumisti. Hänellä on siis joukko biisejä, jotka tullaan kuulemaan vasta hänen kuolemansa jälkeen. Voiko enempää yritystä olla sen eteen, että tekee itsestään kuolemattoman?
“Good news is no news” on ehkä kulunut, mutta todellakin paikkaansa pitävä sanonta. Mitäpä sitä uutisoimaan, jos kaikki sujuu hyvin ja kuten ennenkin? Kuitenkin tällainen uutisointi jättää usein ihmiset jopa vajavaisten tietojen varaan. Kehitysmaat nousevat yleensä uutisten mielenkiinnon kohteeksi kun siellä tapahtuu jotain negatiivista, kuten suuri luonnonmullistus tai sota. Mutta kuinka moni on muistaa nähneensä postiitiivissävytteisen uutisen esimerkiksi siitä, kuinka luonnonmullistuksen tuhoja korjataan yhteisvoimin? Kyseisen maan kannalta tämä on kuitenkin varmasti yhtä tärkeää tai tärkeämpääkin kuin itse katastrofi. Uutisaiheiden eriarvoisuus jättää paljon suorastaan vääriäkin tietoja elämään. Viime keväänä oululainen tutkija julisti, että pölypunkit ovat kuolleet sukupuuttoon. Kuluttajat innostuivat päätellessään, että kaikki vuodevaatteiden pesu- ja uusimissuositukset ovat humpuukia ja pelkkää markkinointipuhetta. Tutkijan tulokset eivät kuitenkaan olleet tieteellisesti kestäviä: ne perustuivat muutamaan pisotkokeeseen sekä havaintoihin ko. tutkijan työuralta. Totuus oli, että pölypunkit ovat kyllä vähentyneet, mutta eivät suinkaan kuolleet sukupuuttoon. Ja jos ei olekaan syytä mihinkään hysteriaan niiden suhteen, on vuodevaatteita silti syytä pestä. Joku aika sitten juttelin netissä siivoamisesta ja joku taas nosti esiin tämän mullistavan tutkimuksen. Yritin etsiä uutista, jossa tulokset olisi kumottu, mutta sitä ei löytynyt. Koko joukko pölypunkkien kuolemaa julistavia uutisia nousi googlen kärkeen hetkessä, mutta yhtään tulokset kiistävää otsikkoa ei näkynyt. Ainut mitä löysin, oli toisen käden juttuja, joissa viitattiin näihin väitteet kumoaviin uutisiin.
Totuus on tietenkin se, että niin kauan kuin teemme töitä ihmisten kanssa, inhimillisen erehdyksen vaara on aina olemassa. (joo joo: konekin voi kaatua ja saada viruksen, mutta ei siitä nyt sen enempää). Ihmiset käsittävät asioita eri tavoin, eikä viesti aina mene perille, vaikka sen kuinka selkeästi ja harkitusti muotoilisi. Oma lukunsa ovat tietenkin ne ihmiset, jotka haluavat tahallaan vääristellä informaatiota niin, että se paremmin vastaisi heidän tarkoitusperiään. Vaikka näin ei olisi: journalisti haluaa (tai ainakin hänen mielestäni tulisi haluta) kirjoittaa kiinnostavan jutun. Juttuun täytyy löytyä joku kärki, joka saa ihmiset kiinnostumaan siitä ja löytämään sen uutistulvan joukosta. Neutraali, ympäripyöreä juttu ei kiinnosta ketään: kiinnostavasta juttu on kirjoitettu jostakin näkökulmasta käsin. Tiedottaja ei voi määrätä mitä journalisti kirjoittaa, mutta hän voi edesauttaa uutisen muokkaantumista haluamaansa suuntaan tarjoamalla median edustajalle pari houkuttelevaa valmiiksi mietittyä ”kärkeä”. Vaaransa siinäkin tietysti on, että tällöin jostain toissijaisesta asiasta voi tulla uutisen pääsisältö. Useampi vuosi sitten, Iltalehti teki uutisen eräästä Turussa esitetystä sirkusesityksestä. Tai: tarkoitus oli, että juttu käsittelisi esitystä… Lopullinen juttu käsitteli näytöksessä esiintyvää, silloista Suomen neitoa. Olihan siellä lopussa kuva esityksestä ja kuvatekstissä esitys jopa mainittiin nimeltä…
Oikeassa elämmässä huoli jutun sisällöstä on kuitenkin usein etenkin aloittelevien kulttuurin tekijöiden kohdalla toisarvoinen seikka. Ei sen niin väliä miten kirjoitetaan, kunhan edes jotenkin huomioitaisiin! Olen itse työskennellyt tiedottajana ja huomannut miten kiven alla median edustajien huomion saaminen joskus on. Välillä tekisi mieli ihan hakata päätä seinään ja kiroilla, että eivätkö nuo näe metsää puilta vai missä vika. Olin mukana järjestämässä valtakunnallista teemaviikkoa kun erään maakuntalehden edustaja soitti kysyen “tapahtuuko heidän alueellaan mitään merkittävää tuon viikon aikana?”. Tarkistettuani asian, kerroin hänelle usena kymmenen konsertin sarjasta, joka toteutettiin eri puolilla aluetta, jota ko. lehti edusti. Esiintyjinä oli nimekkäitä suomalaisia eturivin muusikkoja. Puhelu päättyi sanoihin: “en mä nyt sitten varmaan tee juttua kun ei siellä mitään muuta tapahdu…” Ongelma ilmeisesti oli, että tapahtumasarja ei ollut minkään “virallisen ja nimekkään” tahon järjestämä, vaan paljolti vapaaehtoisvoimin ja harrastupohjalta pystyyn polkaistu juttu, eikä tällainen toiminta näemmä kiinnostanut. Kirosin – en hiljaa mielessäni, vaan kovaa ja ankarasti kotona yksikseni – sitä, ettei toimittaja halunnut nähdä tätä esimerkiksi hienona osoituksena vahvasta seudullisesta kehitys- ja yhteistyötoiminnasta, vaan etsi sille statusarvoa ihan muualta. Väittäisin, että kyseessä kuitenkin oli seudun kannalta hyvinkin merkittävä kulttuurityö.
Eipä ole ihan yksinkertaista ei. Paitsi, että tiedottajan tulee osata muokata tekstinsä kirjallisesti hyvään muotoon, on sen herätettävä kiinnostusta mediassa. Ja vielä parempi olisi, jos tiedotusmateriaali herättäisi toivotunlaista kiinnostusta ja uutisissa kerrottaisiin asioista, jotka tiedottajan edustaman tahon kannalta ovat olennaisia. Tiedottajan kannattaa uhrata myös ajatus tai pari sille, että tiedotusmateriaali todellakin tukee sitä profiilia joka asialle, tapahtumalle tai organisaatioille halutaan luoda. Tiedottaminen ei ole pelkkää tiedonjakoa vaan myös asian markkinointia.
Vielä lopuksi Jacksoniin palatakseni: on siinä miehen pr-henkilöillä paljon hommaa… Jacksonia voidaan varmasti kiistatta tituleerata popin kuninkaaksi (yhdeksi niistä?) hänen musiikillisten saavutusten valossa. Kuitenkin: julkisuuden valokeilassa ovat ainakin viimeisten kymmenen vuoden ajan olleet aivan muut kuin miehen saavutukset musiikin alalla. No sanotaanhan sitä, että huonokin julkisuus on julkisuutta, mutta en tiedä minkälaisia taikatemppuja Jacksonin pr-ihmisten pitäisi tehdä, että he saisivat laulajan imagoa muokattua siihen suuntaan, johon sitä melko epätoivoisen tuntuisestikin välillä yritetään profiloida. Julkkis-Jacko on pöyristyttänyt ja kohahduttanut, sittemmin pikemminkin huvittanut ja ällöttänyt. Imago on saanut surullisen, rosoisen ja kulahtaneen sävyn. Onko Jacksonin toiminta kuitenkin lopulta sitä mitä suuri yleisö haluaa? Voisiko pop-ikonilta edes vaatia sitä, että hän vanhenisi arvokkaasti ja hiljaisuudessa? Vai pettäisikö hän meidän häneen kohdistamamme odotukset, jos hän tekisi niin?
