Tämän päivän otsikkoon sisältyy seminaaripäivän tärkein viesti. Seminaaripuhujien puheenvuorot olivat melko samansisältöisiä, mitä tuottajan toimenkuvan ja ominaisuuksien kuvailemiseen tulee. Mutta: täytyy nyt heti kärkeen sanoa, että vaikka edellämainitusta voisikin saada toisen käsityksen, puhujat olivat hyviä ja puheenvuorot mielenkiintoisia. Tunnustettakoon, että Sigyn-salin liian laihan kahvin aiheuttaman päänsäryn kannustamana, poistuin seminaarista ennen viimeisiä puheenvuoroja. Siihen asti päivän anti oli varsin mielenkiintoinen.
Kun taloudellinen tilanne on mitä on, innovatiivisuutta vaaditaan varmasti kaikkialla kulttuurin kentällä riippumatta siitä, onko työnimikkeenä tuottaja vai jotain aivan muuta. Vanhoja kulttuurialan organisaatioita Yleisradiosta lähtien, on uudistettu rankalla kädellä viimeisten kymmenen vuoden aikana. Talousnäkymien huonontuminen innostaa tietysti yhä rakempaan organisaatioiden tuulettamiseen ja silloin ne, joilta innovaatiokykyä löytyy, ovat työmarkkinoilla voittajia. Vielä rankemman tämän totuuden joutuvat kohtaamaan tietysti yksityisyrittäjät ja muut itsenäisesti työskentelevät.
Tuomo Tirkkonen totesi seminaaripuheenvuorossaan, että “kulttuuripalveluita on verrattain halpa pitää yllä, mutta niistä on myös helpoin säästää“. Näinhän se on. Tulosorientoituneessa yhteiskunnassa immateriaalisten kulttuurituotteiden arvo on helppo kyseenalaistaa. Eihän ihminen tarvitse kulttuuria elääkseen, vai tarvitseeko? Mitä siitä, että useissa tutkimuksissa on osoitettu kulttuuripalveluiden parantavan ihmisten elämänlaatua, eiväthän ne kuitenkaan ole elintärkeitä. Surullista on, että kouluissa ja varhaiskavastuksessa säästötoimenpiteet suunnataan usein juurikin kulttuuriin. Taitoaineista ja ylimääräisistä kulttuurielämyksistä tingitään. Ei ihme, etteivät nämä lapset osaa vanhempinakaan kaivata kulttuuripalveluita ja näe niiden tarpeellisuutta. Kulttuurikuluttaminen täytyy omaksua siinä missä muutkin elämän taidot. Vuoden 2011 kulttuuripääkaupunki näyttää tässä hyvää esimerkkiä mm. sulkemalla kulttuurikeskuksen. Tai, eihän sitä suljettu, vaan nimi lakkasi olemasta ja työntekijätkin ovat siirtyneet kuka minnekin. Mihin sitä muka tarvittaisiin kun ei mitään toimintaakaan enää ole? (Mutta hei: vitsi kun on hienosti toteutettu graafinen ulkoasua tuolla 20111 vuodella ja lippua ja lappua vaikka muille jakaa…)
Seminaarissa alkoi taas mietityttää, että mikä ihme siinä oikein on, että kulttuurialalla vierastetaan talouskysymyksiä? Totuus nyt kuitenkin on se, että vaikka kuinka olisi suuri palo ja halu tehdä kulttuurityötä niin, ei siitä pelkästä hengenravinnostakaan elä, eikä esiintymiskokemuksella makseta asuntolainaa. Jokainen kulttuurialan ihminen joutuu taatusti tekemään aluksi ilmaisia projekteja tai jopa projekteja, joihin joutuu taloudellisesti satsaamaan enemmän kuin niistä saa kotiinpäin. Jossain vaiheessa käyrän pitäisi kuitenkin muuttaa suuntaa tai muuten on ehkä syytä harkita alan vaihtoa. Kulttuuriyhteistyö taiteen tekijöiden ja yritysten välillä on Suomessa melko nuorta. Meiltä ei löydy rahakkaita mesenaattisukuja, jotka rahoittaisivat taiteen tekemistä. Veropolitiikka ei myöskään tunne verohelpotuksia yritysten sponsorointi menojen suhteen kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa. (Onneksi muuten seminaaripuhujat olivat sen verran fiksuja ja asiansa tuntevia, ettei kukaan nostanut näitä epäolennaisia ulkomaan esimerkkejä puheessaan esiin.) Suomalainen kulttuuriala on perinteisesti nojannut erilaisiin tukijärjestelmiin. Jos yksityistä rahaaa kentällä liikkuu, niin sekin on lähes aina jonkun säätiön hallinnoimaa ja jaetaan “virallisia” reittejä pitkin. En usko, että kulttuuri voisi toimia täysin omarahotteisesti, vaan tukijärjestelmät ovat edelleen hyvin tärkeitä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kulttuurialan pitäisi etsiä uusia rahoitusmahdollisuuksia.
Seminaaripuheenvuorojen miettiminen johti tietysti lopulta itsetutkiskeluun ja siihen olennaiseen kysymykseen: onko minusta kulttuurituottajaksi? Meidän perheessä on vielä niinkin katastrofaalinen tilanne, ettei kumpikaan tee “oikeaa työtä” vaan kummatkin yrittävät työllistyä tälle epävarmalle kulttuurin kentälle. Oma tieni tähän koulutukseen ja alalle on sen verran pitkä kuitenkin, että uskon olevani oikeassa paikassa. Stressimittari näyttää välillä hälyttävästi punaista, mutta toistaiseksi se ei ole vielä pystynyt murentamaan itseluottamusta;)
Päivän 10 pisteen kysymys: luettele viisi viimeistä kulttuuripääkaupunkina toiminutta kaupunkia? Saat pisteet myös, jos osaat mainita kaksi….
